Arsis (2003/02 - Heikki Jokinen) Pikkukaupungin lukion äidinkielen lehtori ottaa oppilailleen valokopioita sanomalehden uutuuskirjan kirja-arvostelusta. Kirkkoherra jakaa seurakuntansa papeille valokopion teologisen mielipidelehden artikkelista. Markkinointipäällikkö valokopioi suosikkisarjakuvansa terävimmän letkauksen firman johtoryhmän kokoukselle. Kaikilla näillä kopioiduilla teoksilla on kirjoittajansa, piirtäjänsä tai kääntäjänsä. Heidän työnsä käytöstä kerätään Suomessa valokopiokorvauksia.
Mikä on valokopiokorvauksien perimisen logiikka, Kopiston toimitusjohtaja Tarja Koskinen-Olsson?
"Kun opetuksessa ja tiedotuksessa tapahtuu valokopiointia sisäisiin täydentäviin tarkoituksiin niin sitä ei voi kieltää, vaan järkevintä on periä siitä korvaus. If you can't beat them, licence them."
Kokonaisten kirjojen kopiointi on piratismia jota ei lisensioida, Koskinen-Olsson painottaa. Kopiosto myöntää lupia vain rajattuun kirjojen, lehtien ja nuottien valokopiointiin, sallittuun jälkikäyttöön.
Tekijöitä, esittäjiä ja kustantajia edustavien 43 järjestön yhteinen tekijänoikeusjärjestö Kopiosto perustettiin vuonna 1978 ja ensimmäinen valokopiointikorvaukset mahdollistava laki tuli voimaan 1980. "Sopimusjärjestelmän syntyä helpotti se, että oikeudenhaltijat olivat jo järjestäytyneitä". Pohjolan maat ovat valokopiokorvausjärjestelmien edelläkävijöitä. Ensimmäisinä maksuja alkoi laajasti kerätä Ruotsi 1973 ja etujoukoissa olivat myös Tanska, Suomi sekä Norja 1980. Nyt korvausjärjestelmiä on useissa kymmenissä maissa eri puolilla maailmaa.
Pohjoismaiden järjestelmät kuuluvat kattavimpien joukkoon ja niiden perimät sekä tilittämät korvaukset ovat melko korkeat. Ehdoton ykkönen väkilukuun suhteutettuna maailmassa on Norja, jonka Kopinor keräsi valokopiokorvauksia vuonna 2001 23,9 miljoonaa euroa. Kopiosto keräsi viime vuonna 5,6 miljoonaa euroa.
Hyvä vientituote
Tarja Koskinen-Olsson toimi kuusi vuotta The International Federation of Reproduction Rights Organisationin (IFRRO) puheenjohtajana. Se yhdistää 34 eri puolilla maailmaa toimivaa kansallista valokopioinnin valvontajärjestelmää.
"IFRRO tekee paljon ja laajaa kehitysyhteistyötä", Koskinen-Olsson kertoo. Sillä on komitea joka mantereella ja jäsenjärjestöjä toimii hyvin eri tyyppisissä maissa. Kehitys on ollut nopeaa, mutta myös systemaattisen työn tulos, hän sanoo.
IFRRO perusti 1996 Development Fundin tukemaan uusia järjestöjä. Ajatus valokopiokorvauksista on osoittautunut hyvin vientikelpoiseksi ja pohjoismaiden edustajat ovat olleet toiminnan laajentamisessa keskeisesti mukana. Mutta työtä on tehtävä koko ajan. Koskinen-Olsson on juuri tullut Varsovasta, jossa hän oli luennoimassa Itä- ja Keski-Euroopan maiden edustajille valokopiolisensioinnista. "Monet eivät tunne koko ajatusta, pelkäävät että tässä ollaan antamassa lupaa kirjojen kopiointiin. Monessa maassa toiminta on myös vaikeaa, koska oikeudenhaltijat eivät ole järjestäytyneitä. Korostan aina, että on turha odottaa lainsäädäntöä vaan järjestäytyä ensin."
Korvausjärjestelmät poikkevat toisistaan eri maissa hyvin paljon. Suomessa Kopiosto kerää tekijänoikeuslain perusteella rahat valtion ja muiden käyttäjien kanssa tehtyjen sopimusten perusteella. Niissä määritellään otettavien kopioiden määrä ja hinnoitellaan ne. Kertyneet rahat jaetaan omaa alaansa edustaville jäsenjärjestöille. Jako perustuu tutkimuksiin siitä mitä kopioidaan, suurin ryhmä on koulujen kopiointi. Eniten kopioidaan tietokirjoja, pelkästään kouluissa 123 miljoonaa sivua vuodessa. Tekijäpuolella suurimmat saajat ovat tietokirjailijoiden ja journalistien järjestöt.
Järjestöillä on velvollisuus käyttää varat oikeudenomistajia hyödyttävään toimintaan omalla alallaan: apurahoihin, neuvontaan, lakiapuun, palkintoihin. Kopiosto seuraa, että järjestöt käyttävät rahat asianmukaisesti ja laatii vuosittaisen selvityksen opetusministeriölle.
Maksu kopioista tai laitteista
"Yksi päämalli on korvausten jaossa henkilökohtainen korvaus, esimerkiksi Yhdysvalloissa valokopioinnista maksetaan valtakirjansa antaneille teoskohtaisesti", Koskinen-Olsson sanoo. Käyttäjä voi ostaa luvan tietyn artikkelin valokopiointiin vaikka verkossa.
Myös otantatutkimuksin voidaan selvittää keiden teoksia kopioidaan, esimerkiksi Tanskassa tutkitaan kopiointi vuosittain viiden prosentin otannalla.
Yksilöllisten korvausten maksamisessa käytetään myös mallia, jota kutsutaan nimellä saatavillaolon periaatteeksi (objective availability). Se perustuu ajatukseen, että mitä tahansa julkaistua teosta voidaan kopioida ennemmin tai myöhemmin.
Saksassa kansallinen valokopiokorvauksia jakava järjestö WG Wort selvittää ensin paljonko erilaisia suojattuja teoksia kopioidaan. Kirjojen ja lehtiartikkelien tekijät raportoivat järjestölle mitä he ovat julkaisseet, ja saavat tietyn summan jokaisesta sivusta. Kustantajat saavat korvauksia kirjojen määrän ja mm. lehtiensä tilaushinnan perusteella". Toinen päämalli on korvausten kollektiivinen käyttö", Koskinen-Olsson sanoo. Tämä malli on käytössä mm. Norjassa ja Suomessa.
Maksujen perimisessä on myös monta eri tapaa. Joissakin maissa lisensiointi ja perittävät korvaukset perustuvat lakiin ja ovat pakollisia, eli eivät vaadi oikeuksien omistajien suostumusta. Maksu voidaan periä myös laitteista joilla kopioidaan. Saksassa tällainen maksu peritään mm. valokopiokoneista, telefax-laitteista ja skannereista.
Pohjoismaiden järjestelmät ovat lain sallimia, mutta vapaaehtoisia. Ne edellyttävät toimiakseen vakiintunutta ja kattavaa järjestökenttää. Anglosaksisissa maissa toimivat järjestelmät perustuvat kokonaan vapaaehtoisille sopimuksille.
"Järjestelmän rakentamisen tapa riippuu lainsäädännöstä. Korvauksien periminen kopiokoneiden hinnassa on hyvä tapa päästä alkuun, mutta päästää massiiviset kopioijat halvalla. Suomessa sopimuksien levinneisyys on hyvä, mutta maksutaso on matala. Korvauksemme paranevat, mutta emme ole vielä muiden pohjoismaiden tasolla", Tarja Koskinen-Olsson summaa.
Digitaalinenkin kopiointi lisensioidaan
Järjestelmät ovat Pohjolassa siis vakiintuneet, mutta mitä uhkia on näkyvissä?
"Digitaalinen kopiointi tietenkin. Useat valokopiokoneet sisältävät digitoinnin ja tiedot jäävät muistiin. Entä miten hoidamme skannauksen, se on lopputulokseltaan samanlainen metodi."
Suomen eduskunta käsittelee loppuvuodesta 2002 esitystä uudeksi tekijänoikeuslaiksi. Lakiesitykseen sisältyy esityksiä uusiksi sopimuslisenssijärjestelyiksi, joiden turvin voidaan toteuttaa entistä laajempia lupajärjestelyjä mm. arkistoissa, kirjastoissa ja museoissa. Digitaalinenkin käyttö voitaisiin järjestää sopimuslisenssein.
"Jos laki hyväksytään, niin oikeudenhaltijoiden tulee keskustella halutaanko Kopiosto-järjestelmää käyttää. Jos korvaukset halutaan hoitaa yksilöllisin järjestelyin, se on hyvä ratkaisu, koska tekijänoikeus on henkilökohtainen oikeus ", toimitusjohtaja Koskinen-Olsson sanoo.
"Kun pystytään selvittämään kenelle teokset kuuluvat, niin on luonnollista siirtyä yksilöllisiin tilityksiin. Se ei tietenkään ole on/off -tilanne eikä toimi ilman kovia kustannuksia. Olemme varmaankin kehittymässä kohti jonkinlaista hybridijärjestelmää. Se ei ole teknisesti mahdotonta kunhan kustannukset vain hyväksytään. Arvaukseni on, että asia etenee pienten evoluutioportaiden kautta." Kopioston nykyisessä järjestelmässä korvausten keräämiseen ja hallinnointiin kuluva osuus tuotosta on melko pieni.
Myös audiovisuaalisen aineiston tekijänoikeusmaksun kehitys on avoinna. Euroopan Unionissa on tyhjäkasettimaksu Britanniaa, Irlantia ja Luxembourgia lukuunottamatta. Se on kuvanauhoihin ja levykkeisiin liitetty niiden tallennuskapasitettiin perustuva pieni tekijöille menevä korvaus. Suomessa sitä hallinnoi Kopiosto ja sen yhteydessä oleva Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus AVEK.
"2001 voimaan tullut EU:n tietoyhteiskuntadirektiivi määrää, että kaikesta yksityisestä kopioinnista on maksettava sopiva hyvitys (fair compensation). Nyt on iso kysymys mistä kaikesta hyvitystä tulee maksaa". DVD:n, videon ja muiden vastaavien tallennusalustat ovat jo maksun piirissä, mutta tulevaisuudessa ei ole erillisiä tallennusalustoja vaan laitteita. Miten ne saadaan mukaan järjestelmään? Esitys on se, että niiden tallennuskapasiteetin tai -ajan mukaan."
*****
Kopiosto toimii
40 000 valtakirjan voimalla
Suomen tekijänoikeuslaki antaa tekijälle oikeuden määrätä teoksensa käytöstä ja saada siitä koituvan taloudellisen hyödyn. Omien oikeuksien valvonta on kuitenkin hankalaa, kirjan tai kuvan tekijä ei voi millään tietää otetaanko hänen työstään valokopioita
Tekijänoikeuslaki sallii sen, että kattavasti tekijöitä edustava järjestö voi periä korvauksia valokopioiden ottajilta ja siirtää kertyneet rahat tekijöille. Tätä työtä on tehnyt vuodesta 1978 tekijänoikeusjärjestö Kopiosto. Se saa antaa luvan myös niiden tekijöiden teosten valokopiointiin, jotka eivät ole sille valtakirjaansa antaneet. Heillä on oikeus hakea erillistä korvausta. Periaate muistuttaa suomalaisia työehtosopimuksia, jotka tietyn edustavuuden saavuttaessaan määräävät myös järjestäytymättömien työnantajien ja työntekijöiden työehdot.
Noin 40 000 suomalaista tekijää, esittäjää ja kustantajaa on antanut Kopiostolle valtakirjan lisensioida teostensa valokopiointia ja periä siitä korvaus. Vuonna 2001 koulujen, liikeyritysten, kirkkojen ja hallinnon maksamista korvauksista kertyi 5,6 miljoonaa euroa.
Korvaustuotot jaetaan Kopioston koko tekijä- ja kustantajakenttää edustaville jäsenjärjestöille. Suuri osa rahoista kuluu tekijöille myönnettäviin apurahoihin, mutta sillä maksetaan myös tekijänoikeusneuvontaa, lakiasianpalvelua ja eri taidepalkintoja. Kustantajat saavat osuutensa rahana.
Kopioston yhteydessä toimii myös 1987 perustettu Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus AVEK, joka hallinnoi audiovisuaalisesta tuotannosta kertyviä kasettikorvauksia. Jokaisen Suomessa myytävän kuvan tai äänen tallentamiseen sopivan kasetin tai levykkeen hinnassa on pieni tekijänoikeusmaksu. Se on esimerkiksi kuvakaseteilta ja tallentavilta video-DVD -levyiltä 0,76 senttiä minuutilta. Kopioston kautta kulkee 60 prosenttia kasettikorvauksista.
Kopiosto kerää mm. korvauksia kaapelitelevisioverkoilta ulkomaisten kanavien edelleenlähettämisestä. Viime vuonna Kopioston radio- ja tv-ohjelmatuotot olivat 9,2 miljoonaa euroa. Raha tilitetään sekä henkilökohtaisina korvauksina tekijöille ettäosin apurahoina, tuotantotukina ja muihin yhteisiin tarkoituksiin AVEK:n kautta. Henkilökohtaiset korvaukset tv-ohjelmista lasketaan tarkasti erikseen jokaisen ohjelman ja tekijän kohdalta. Viime vuonna niitä maksettin 2,5 miljoonalla eurolla.
