Pauli Kallio, Juliana Hyrri: Kalle, Kaneli ja kipsi. Suuri Kurpitsa.
Sarjainfo (194 - 195, 1-2/2022 - Heikki Jokinen) Niin kauan kuin muistan, meillä on surkuteltu lastensarjakuvan vähäistä määrää. Kustantaja Suuri Kurpitsa haluaa tehdä asialle jotakin: Kallen ja Kanelin elämästä kertovasta sarjasta ilmestyi jo toinen osa, Kalle, Kaneli ja kipsi (2021). Ykkösalbumi oli Kalle, pallo ja sello (2019).
Kalle ja Kaneli ovat koululaisia, joilla on kaksi yhteistä harrastusta: soittaminen ja jalkapallon pelaaminen. Kalle soittaa selloa esikuvanaan Eicca Toppinen ja Kanelin soitin on piano. Kalle ei malta lopettaa soittamista, Kaneli välillä tuskastuu vaativaan harjoitteluun.
"Ajattele miten kurjaa olisi jos ei voisi soittaa eikä pelata", Kaneli sanoo palloharjoitusten jälkeen. "Eipä paljon naurattaisi", Kalle vastaa Albumissa Kalle, Kaneli ja kipsi.
Niinpä tapahtuukin se ikävin asia, mikä innokkaalle soittajalle ja urheilijalle voi käydä. Hakiessaan palloa puusta Kalle putoaa ja murtaa kätensä. Se on kipsattava. Soitot on soitettu ja pelit pelattu pitkäksi aikaa.
Uusi tilanne saa näkemään uusia asioita. Terveydenhuollon henkilökunta sekä alan ammattislangi tulevat tutuiksi ja kipsikätisenäkin voi tehdä monenlaista.
Lopussa kaikki kääntyy hyväksi. Pelaajakuuluisuus saapuu juniorijoukkueen vieraaksi ja Kallen kipsi poistetaan.
Pauli Kallion (s. 1960) käsikirjoittama kerronta ei ole vain pintatasoa. Se muistuttaa, että harjoitus on tarpeen, tekee mitä tahansa. Oikoteitä ei löydy.
Toisaalta tarina korostaa, että kaikki osaavat, kuten kirjan loppujaksossa. Joukkueen laitapakkikin tekee näyttävän maalin, kun pääsee osoittamaan taitonsa.
Oleellisinta on kuitenkin muistaa, että voi tehdä montaa asiaa. Sello ei sulje pois palloa, jos kumpikin sattuu kiinnostamaan. Lokerossa ei kannata pysytellä vaan antaa itselleen monia eri mahdollisuuksia. Hyvä muistutus kaiken ikäisille.
Kuplien repliikit ovat muidenkin Kallion käsikirjoittamien sarjakuvien lailla nokkelia sekä huolella muotoiltuja. Siksi ne joskus tuntuvat hiukan etäisiltä kuvien tilanteelle ja puhujien iälle. Useimmiten puhekielikin toki kulkee luontevasti.
Juliana Hyrrin (s. 1989) piirros on jälleen samalla kertaa ilmaisevaa, persoonallista ja kaunista. Murretut värit ja kuvien laidoiltaan hiipuviksi väritetyt taustat luovat sadunomaista tunnelmaa - kuin muistikuvamme lapsuuden kesistä.
Taivaan piirtäminen ilman valkoisia pilviä ei selvästikään kuulu Hyrrin tyyliin. Kevyet pilvikuvat toistuvat sympaattisesti läpi kirjan, jopa nimiölehdellä.
Kuvien pääosissa ovat ihmiset, kevyen karrikoidut mutta sympaattiset ja elävät. Tarina kulkee jouheasti, tekstin ja kuvien yhteistyö on tasapainossa.
