Juliana Hyrri: Päivänkakkarameri. Suuri Kurpitsa.
Sarjainfo (196, 3/2022 - Heikki Jokinen) Lapsen ja aikuisen pelot ja tunteet ovat oikeastaan pitkälti samoja; ne vain saavat eri muodon ja ilmentymän. Lapsella ja aikuisella on kuitenkin niiden työstämiseen eri työkalut.
Lapsuus elää aikuisessa, meistä löytyvät kaikki iät. Lapsille aikuisuus on arvoitus, joka aukeaa vähitellen.
Tästä vuorovaikutuksesta nousee Juliana Hyrrin Päivänkakkarameren kerronta. Teoksen viisi erillistä jaksoa luotaavat lapsuuden muistoja. Mikä pelotti, millaisia lapset olivat toisilleen ja miltä aikuisten maailma näytti?
Taustalla kohisee vierauden tunne. Tarinoiden tyttö, Juljenka, muuttaa suuren veden yli kosmisella laivalla toiseen maahan. Vaikka hän on siellä aivan kuten muutkin, toiset voivat haukkua ryssäksi.
Ristiriita elää kotonakin. Isoisä sanoo, että tytölle tulee näyttää vain Suomen televisiota, jotta hän oppii nopeammin tavoille. Lisäksi isoisä sanoo, että hänelle tulee näyttää ainoastaan Venäjän televisiota, jotta hän ei unohtaisi, mistä on tullut.
Virosta lapsena Suomeen muuttanut Hyrri (s. 1989) kertoo lapsuuden tarinat kahdessa, eri tavoin tekstatussa tasossa. Kuvissa ja puhekuplissa kulkee narratiivin taso. Kuvien taustalla taas kertojan ääni puhuu muusta kuin siitä, mitä kuvissa tapahtuu. Nämä tasot yhdistyvät kuitenkin hienosti tasavertaisiksi kokemuksiksi ja tunteiksi.
Pehmeällä lyijykynällä piirretyn kirjan osia limittävät muutaman sivun akryyliväreillä maalatut, kertojan äänellä etenevät lyhyet jaksot. Ne avaavat teoksen nimenkin.
Koti-Virossa äiti toi Juljenkalle syntymäpäivänä päivänkakkaroita. Se elämä jäi taakse kun piti siirtyä suuren meren yli. Oli synnyttävä uudelleen, yhdistettävä päivänkakkarat ja meri.
Yksi tarinoita leikkaava teema on yksin jäämisen pelko. Tyttö hätääntyy, kun äiti tulee myöhässä päiväkotiin tai rukoilee, etteivät vanhemmat kuole koskaan. Kyse ei ole vain lapsuudesta. Tämä pelko on paikasta ja iästä riippumaton.
Kirjan piirros tukee kerronnan intiimiä luonnetta. Se on herkkää, mutta ei voimatonta. Se toimii yksityiskohtina, lähikuvina tai yleiskuvina. Yksinkertaisesti sanottuna: se on riipaisevan kaunista.
Kasvit ruohosta puihin ovat Hyrrille erityisen läheisiä. Sen huomaa hellyydestä, jolla hän niitä piirtää.
Onko tämä teos omaelämäkerrallinen? On ja ei, kuten taide aina. Taide tulkitsee maailmaa ja kokemusta, antaa sille muodon ja mielen. Kirjan motto sanoo saman: "Aika ajoin on kivuliasta vetää raja toden ja epätoden, muiston ja epämuiston tai itsen ja epäitsen välille."
Päivänkakkarameri on poikkeuksellisen vahva sarjakuvateos, sekä kerronnaltaan että kuviltaan. Se ei kerro vain lapsuudesta tai tytöstä. Se kertoo meistä kaikista.
