Jeff Smith: Luupäät. Kahdeksan albumia vuodesta 1994. Like.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Luupäät on eeppinen fantasiakertomus, josta puuttuu fantasiassa tavanomainen mahtipontisuus. Yhdeksän albumin mittainen tarina alkaa huumorisarjakuvan oloisena, kun Luumäestä karkoitetut serkukset Auvo, Leppo ja Tahvo saapuvat outoon laaksoon pitkään vaellettuaan. Laaksossa he saavat peräänsä rottaoliot ja suojakseen lohikäärmeen.
Hupaisaan kertomukseen alkaa vähitellen työntyä yhä enemmän outoja ilmiöitä. Laaksossa serkukset tutustuvat Olga-mummoon ja Venlaan, huomaavat rottaolioiden metsästävän Tahvoa ja saavat todeta monenlaisten outojen olioiden sekä voimien vaikuttavan heihin.
Pientä maatilaansa emännöineet Olga ja Venla osoittautuvat vanhan kuningassuvun jälkeläisiksi, joita pahat voimat ajavat takaa. Idyllinen alkuasetelma murtuu pahan voimien kasvaessa ja julman Heinäsirkkojen herran vallan lisääntyessä laaksossa.
Sarjan fokus siirtyy, tai ehkä pikemminkin tarkentuu, erittäin taitavasti. Huumorisarjaa lukemaan lähteneet eivät lopeta lukemistaan fantasian kaivautuessa esiin, sillä Luupäät ei missään vaiheessa menetä humoristista otettaan. Vaikka fantasian tyylilajin vaatimat jylhät kulissit alkavatkin kohota loppua kohti, ne eivät kolise tyhjää mahtipontisuutta.
Piirtäjä ja käsikirjoittaja, yhdysvaltalainen Jeff Smith (s. 1960), säilyttää inhimillisen otteensa koko ajan. Huumorin ja fantasian yhdistäminen ei ole helppoa, ja useimmat sitä yrittävät päätyvät tekemään parodiaa, mutta sitä Luupäistä ei tule.
Teoksen yhtenäisyyden takaa Smithin piirrostyö. Hän piirtää perinteistä sarjakuvaa huumoritarinan koodilla, mutta sulattaa Luupäiden pyöreän karrikoidun olemuksen hyvin laakson ihmisasukkaiden ja fantasiaolentojen joukkoon.
Kuvissaan Smithillä on yksi selvä esikuva, Walt Kellyn klassikkosarjakuva Pogo. Serkukset muistuttavat kovasti tuota pyöreäpäistä opossumia Okefenokeen suolta, ja Smithin viivakin tuo mieleen Kellyn viivan. Carl Barksin vaikutus näkyy erityisesti Smithin pyrkimyksessä sivukokonaisuuksien selkeyteen.
Tarinalleen Smithillä on ollut yksi esikuva ylitse muiden, J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta. Luupäiden yhteneväisyydet hobittien seikkailuihin ovat liian toistuvia ollakseen sattumanvaraisia.
Parhaimman taitonsa Smith osoittaa kuitenkin sarjakuvapiirtäjänä. Hänen kuvansa ovat yksinkertaisia ja ilmaisevia, tarinankerronta sulavaa. Hienointa on hänen rytmitajunsa.
Smith on ymmärtänyt, että sarjakuvan kerronnan peruselementti on aika. Hän limittää kuvansa rytmisesti, kertoo toisinaan kiihkeästi, mutta antaa tarinan välillä levätä katseen pysäyttävissä tunnelmaruuduissa. Sarjakuvapiirtäjän todellinen testi on saada lukijan silmä hidastamaan tarvittaessa vauhtia. Tässä Smith on suvereeni.
Leppo ja Tahvo ovat periaatteessa aivan samannäköisiä vaatteita lukuunottamatta. Silti Smith luo heille aivan eri persoonallisuudet vain muutamalla kasvojen eri ilmeisiin puristuneella viivalla. Se vaatii osaamista.
Syvällistä viestiä Luupäistä ei hevin löydy. Sen teemat ovat melkoisia itsestäänselvyyksiä, kuten Tahvon loputon ahneus, joka ajaa hänet ja kaikki muut jatkuviin vaikeuksiin. Vuorten jättieläin Kivileuka uskoo puhtaaksiviljeltyyn vahvemman oikeuteen ja hylkää idealismin.
Valta ja raha ajavat monia eteenpäin. Smith ei kuitenkaan kehittele näitä teemoja, tyytyy vain toteamaan ne ja jatkaa Luupäiden kuljettamista kohti uutta seikkailua.
Ehkä selvimmin Luupäät puhuu uneksimisen puolesta. Laakson mytologia selittää maailman synnyn uneksimisella. Uni on elämän ehto, ja Heinäsirkkojen herra voi tehdä pahaa tunkeutumalla toisten uniin.
Uneksimista ja haaveilua kannattaakin korostaa: nehän ovat juuri sitä ainetta, josta sarjakuva on tehty.
